Koulupojalle apua arkeen

Alakouluikäisellä pojalla oli koulussa levottomuutta, aggressiivisuutta, uhmakkuutta sekä kyvyttömyyttä toimia ryhmässä. Ensimmäinen luokka jouduttiin keskeyttämään. Myös esikouluvuosi oli ollut vaikea. Kotona oli riitoja vanhempien ja sisarusten kanssa. Vietti paljon aikaa pelaten yksin eikä kavereita löytynyt kodin ulkopuolelta. Poika kävi tutkimusjaksolla lastenpsykiatrian poliklinikalla, jossa suositeltiin pitkää osastojaksoa (yli 6kk).

Yhteistyössä lastensuojelun kanssa aloitimme lapselle tukihenkilötapaamiset kolme kertaa viikossa. Tapaamisista kaksi oli koulussa, missä tukihenkilö jalkautui koulupäivään mukaan. Yksi tapaaminen oli lapsen kanssa kahdenkeskinen, jolloin retkeiltiin ja harrastettiin erilaista liikuntaa keskustelun lomassa. Vanhempia tavattiin hakutilanteissa ja lisäksi tehtiin perhetyötä.

Puolen vuoden kuluttua tapaamisia pystyttiin vähentämään kahteen ja lastenpsykiatrialla todettiin tilanteen helpottuneen niin paljon, ettei osastojaksolle ollut enää tarvetta. Koulunkäynti onnistui pienluokassa.

Vuoden kuluttua tukihenkilötapaamiset vähennettiin yhteen kertaan viikossa. Koulussa poika kykeni noudattamaan ohjeita ja toimimaan ryhmässä. Kotona tilanne oli rauhallinen ja kavereita oli löytynyt useita. Kahden vuoden kuluttua tapaamisia oli enää kaksi kertaa kuukaudessa. Kahden ja puolen vuoden kuluttua ammatillinen tukihenkilötoiminta pystyttiin lopettamaan kokonaan.

Nuoren tytön tarina

Yläkouluikäisellä tytöllä oli vanhempien kanssa kovia riitoja. Yhteenotot kuormittivat koko perhettä. Nuori itse koki, että häntä ei ymmärretä. Vanhempien mielestä nuoren toiminta oli ylimielistä ja jopa uhkaavaa. Ikätovereita tytöllä oli. Koulusta oli runsaasti poissaoloja ja arvosanat olivat laskeneet. Päihteiden käyttö oli alkanut 14-vuotiaana ja lastensuojelu pohti nuoren sijoittamista. Perhe kaipasi apua vaikeaan tilanteeseen. 

Psykiatrinen tukihenkilömme aloitti tapaamiset kerran viikossa. Tapaamisissa keskusteltiin, liikuttiin luonnossa, leivottiin ja kokeiltiin erilaisia aktiviteetteja. Tukikäyntien yhteydessä juteltiin välillä vanhempien kanssa kodin säännöistä.

Nuoren tilanne alkoi nopeasti helpottumaan, koska hän koki tulevansa kuulluksi. Tyttö oppi tunnistamaan erilaisia tunnetilojaan ja osasi suhteuttaa itsensä paremmin ympäröivään maailmaan. Myös suhtautuminen koulua kohtaan muuttui myönteisemmäksi. Tyttö suoritti yläkoulun loppuun ja lähti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Myös tukihenkilötoiminta pystyttiin lopettamaan.

Erityisosaaminen on ensiluokkaista.Ongelmat koulussa ovat selvästi vähentyneet ja koulunkäynti helpottunut.”

— Opettaja